Bel-Ami (1885, Guy de Maupassant) eli suomeksi “Kaunis Ystävä” (käännös 1955) kertoo tarinan kyynisyyden riemuvoitosta, kenties pikemminkin häikäilemättömästä pyrkyryydestä.
Monesti kasvattajamme ja sadut opettavat meille, että paha saa palkkansa. Bel-Ami kääntää tämän tarinan päälaelleen. Kirjan päähenkilö on Georges Duroy, hiljattain Pariisiin astunut mies, joka sattuman ja vanhan sotatoverinsa kautta saa työpaikan paikallisesta uutislehdestä, mistä alkaa hänen tarmokas nousunsa läpi Pariisin seurapiirien kohti eliittiä. Hänen keinonsa tähän ovat julkeat ja matalamieliset. Voittaa pitää, hinnalla millä hyvänsä. Kirjan lopussa hän saa kaiken mitä haluaa eikä seuraamuksista ole tietoakaan. Tämä teos olisi kenties maailman halveksuttavin ja masentavin oma-apu kirja jos se vain brändättäisiin oikein. Kaikkein eniten pelkään, että kirjan näyttämä esimerkki on pätevä.
Jos haluaisin rampauttaa yhteiskuntia kautta maailman, tuhoaisin kaiken uskonnollisen kirjallisuuden ja jakaisin toivottomille kopioita Bel-Ami:sta raamattujen tai vastaavien kirjojen sijasta.
Georges Duroyn maailmanvalloitus pakottaa lukijansa katsomaan maailmaa itsekkäin silmin. Siinä maailmassa kaikki rakkaus on vain viettelyä hyväksikäyttöä varten, missä kaikki maailman asukkaat ovat vain pelinappuloita Georgesin tammilaudalla. Kirjaa voisi väittää satiiriksi, mutta pahoin pelkään, että nykyisessä kulttuurisessa kaanonissa sitä ei sellaisena lueta.
Tekstini on tarkoituksella imelää. Bel-Ami on loistavaa luettavaa. Luin sen yhden päivän aikana, suurimman osan pitkän junamatkan aikana. Kirjan lopussa lukijana on helppoa samaistua Duroyn tekoihin ja se tekee meistä osallisen hän ryökälemäisyyksiinsä. Aikana jona moraaliset hyveet tunnetaan vain sanakirjoista, Bel-Ami vie tämän ajattelumaailman ansaittuun, mutta loogiseen lopputulokseensa.